Meillä oli jo tallauksessa vaikeuksia hahmottaa aluetta kun tuolla on aika huono näkyvyys. Tämän johdosta toisesta puoliskosta tuli todella ylisyvä, vaikka vähän ylisyviä oli tarkoituskin tehdä. Jo ensimmäisillä koirilla oli vaikeuksia, minun olisi pitänyt tajuta helpottaa omaa suunnitelmaa mutta ei se nyt vaan tullut mieleen.

Joka ikiselle pistolle piti lähettää useampia kertoja. Camo kyllä upposi, mutta ei tarpeeksi, eikä siis vaan löytänyt. Kiltisti se kuitenkin lähti kerta toisensa jälkeen. Ekalta maalimieheltä tuli suorapalkka ja kahdelta seuraavalta ilmaisut. Koska Camo oli jo juossut itsensä ihan puhki, lopetin tähän vaikka oli tarkoitus tehdä vielä pari suorapalkkaa. 

Sovittiin kyllä että tullaan tähän samaan paikkaan ensi viikollakin. Pitää vaan sitten tehdä huolellinen suunnitelma ja miettiä tarkkaan haluanko noita ylisyviä kuitenkaan, taikka miten varmistaisin että koiralla riittää uskoa etsimiseen.

Valitsin tämän teoksen kuunneltavaksi, koska se on suhteellisen lyhyt. En mielelläni kuuntele tiiliskiviä; luen ne.

Romaanin kertoja, mikä hänen nimensä nyt olikaan, kenties Leni, on iältään viidenkympin kieppeillä ja jäänyt työttömäksi. Avioliitto on kariutunut, mutta siitä huolimatta hän tapailee eksäänsä. Uusi mies on kuitenkin hakusessa, ja sellaisen hän pyydystää toimimalla aktiivisesti, suorastaan painostamalla. Siten löytyy Lasse, joka on kylläkin naimisissa, mutta välikö sillä. 

Alkaa töyssyinen suhde, jossa Leni on se tarvitsevampi osapuoli. Kevyttä sekoilua, dokaílua, tönkköä dialogia. Tätä dialogia pysähdyin jopa miettimään: miten suhtautua? Onko se kankeaa vain minun päässäni vai tarkoituksellista. Kuvaako se Lenin ja Lassen pinnisteltyä, jotenkin kouristuksenomaista suhdetta? 

Jossain arviossa pariskunnan räpellystä pidettiin hauskana, todettiin että teoksessa on huumoria. No, hymähtelin jokusen kerran, mutta kokonaisuutena ottaen minulle kyse ei ole huumorista vaan  kahden siipirikon kohtaamisesta ja ihmisen ikävästä toisen luo. Leni ja Lasse eivät ole järin miellyttäviä ihmisiä, eikä toki tarvitse ollakaan. Teoksen loppupuolella heidän taustaansa ja persoonallisuuttaan avataan niin, että lukijalle selviää, millaista taakkaa he raahaavat mukanaan. Ja sitä mykkyyttä on sitten traumojen ympärillä riittänyt.

Missä on tämän teoksen fokus? Kertooko se ensisijaisesti keski-ikäisen naisen muuttumisesta näkymättömäksi ja hänen työttömyydestään, vaikeudesta työllistyä uudestaan ja elämän merkityksellisyyden hiipumisesta sen seurauksena?  Vai lapsen menettämisen aiheuttamasta traumasta? Vai mielenterveyden ongelmista? Tai puhumattomuuden runtelevasta vaikutuksesta. Tai kaikista näistä,  kuten itse ajattelen.

Tätäkin äänikirjaa kunnellessani ajattelin äänikirjan  lukijan roolia ja vaikutusta. Olisinko pitänyt Leniä niin ankena tyyppinä kuin pidin, jos olisin lukenut paperiversiota ja muodostanut näin ollen käsitykseni hänestä itse? Luultavasti en. Useinkin olisi kiinnostavaa verrata äänikirjaa ja printtiversiota, mutta sepä jää käytännön syistä tekemättä. Mutta ehkä joskus.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee on kirjoittajansa esikoisteos, dekkari. Helsinkiiin ja Hartolaan sijoittuva teos  etenee kahdessa aikatasossa,  nykyhetkessä ja 1980-luvulla. (Aikatasoilla sahailusta  on tullut niin suosittu ratkaisu, että olen alkanut kaivata perinteisiä kronologisesti eteneviä romaaneja.) Toimittaja Saana on jäänyt työttömäksi ja kärsii burnoutista, josta toipuakseen hän lähtee viettämään kesää tätinsä luo Hartolaan. Siellä hän kiinnostuu 30 vuotta sitten kuolleen Helenan kohtalosta. Teintityttö kuoli, mutta kuolinsyy jäi hämäräksi. Saana alkaa selvitellä tapahtunutta. Käy ilmi, että Hartolasta on myös aikoinaan  kadonnut teinityttö Laura, jota ei ole löydetty elävänä eikä kuolleena. Voisivatko tapaukset liittyä yhteen, pohtii Saana.  Voisiko niistä kirjoittaa true crime -tyyppisen kirjan. 

Helsingissä tapahtuu karmea rikos. Uhri löytyy Suomenlinnasta Kuninkaaportin tienoilta. Hänet on hukutettu ja kiveksiin polttoleimattu kruunu. Jonkinlainen rituaalimurha? Tapausta ryhtyvät tutkimaan KRP:n tutkijat Jan ja Heidi. Pian tapahtuu toinenkin vastaavanlainen murha, sitten kolmas, tällä kertaa Hartolassa. Liikkeellä on ilmeisesti sarjamurhaaja, eikä sarja ole vielä täysi, päättelevät tutkijat.

Jan ja Saana kohtaavat toisensa tutkimuksiensa tiimoilta ja rakastuvat. Tästä rakentuu teokseen kliseinen sivujuoni.  Vanhana kyynikko-kantturana tuhahtelin tälle siirapille mutta ymmärrän, että nuoremmista lukijoista se voi olla ihanaa.

Teoksen rikosjuoni on riittävän kiinnostava ja rimaa hipoen uskottavakin. Juoni etenee takkuilematta, ja  Backman pitää kokonaisuuden hanskassa. Ihan ansiokasta siis. Sen sijaan henkilökuvaukselle nostelin kulmakarvoja. Pitääkö viihdekirjan henkilöiden todellakin olla kauniita ja komeita? Yhdestä naisihmisestä sanottiin, että hän sulautuu tapettiin, mutta entä muut: Jan on äärettömän komea, pappi on nuoruudessaan ollut komea, Helena oli kaunis, Saana on kaunis, Saanan täti Inkeri  on nuoruudessaan ollut kaunis, joku punatukkainen nainen - mikä hänen roolinsa nyt olikaan - on kaunis, Heidin naisystäväksi päätyvä nainen on kaunis. Ainakin näitä henkilöitä luonnehdittiin komeiksi tai kauniiksi. Muistia kaivelemalla olisi saattanut löytyä vielä muutama lisää. Ei ihme, että parikymppiset ottavat botoxia naamaan. Pitää olla kaunis!

Kun kuningas kuolee ei ole lajissaan pöllömpi. Saa nähdä, miten Backman tulevaisuudessa pärjää genren kilpailluilla markkinoilla. Onnea matkaan!

Leena Hirvonen & Seppo Salminen: Kirurgina ääroloissa

Kolmas kuuntelemani kirja ei ole fiktiota, vaan siinä kirurgi Seppo Salminen kertoo työstään kriisipesäkkeissä, joissa hän on työskennellyt SPR:n mandaatilla. Paikkoina ovat olleet mm. Afganistan, Pakistan, Lähi-itä, Ruanda ja Ranskan Gyayana Etelä-Amerikassa. Vaarallista oli kaikissa, mutta kauhistuttavin  oli Ruanda, jossa riehui sanoinkuvaamattoman hirveä tutsien ja hutujen sota. 

Halun auttaa ymmärtää hyvin, mutta kaltaiseni turvalisuushakuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, että joku hakeutuu vapaaehtoisesti paikkoihin, joissa oma henkikin on vaarassa. Toki Salminen toteaa, että silloin kun perheellä oli jopa pienet lapset, lähtemistä joutui itselleen (ja varmaan puolisolleen?) perustelemaan tavallista tarkemmin. Silti hän lähti. No, vaimo on tainnut matkan varrella vaihtua. Salminen kirjoittaa, ettei tavallinen junnaava arki ole häntä varten. Hän tarvitsee vaihtelua ja haasteita, eikä häntä varsinaisesti pelota vaarallisissakaan paikoissa. 

Salminen korostaa, että SPR auttaa kriiseissä kaikkia sen osapuolia eli on lähtökohtaisesti puolueeton. Myöskään paikallista kulttuuria tai tapoja ei voi aktiivisesti ruveta kyseenalaistamaan, mikäli aikoo tulla toimeen ihmisten kanssa - ja säilyä hengissä. Salminen kertoo esimerkkejä kuten:

Kaksi veljestä on varastanut lampaan mutta jäänyt kiinni. Mullah on  päättänyt, että rangaistukseksi kummaltakin katkaistaan oikea käsi ja vasen jalka. Näin tehdään. Veljekset tuodaan SPR:n klinikalle hoidattamaan raajojen haavoja.  Mitä länsimainen lääkäri voi tässä tilanteessa tehdä? No, toimia siten että haavat eivät tulehdu ja edes veljesten henki säilyy. Myöhemmin paikalliset pohtivat, että sharia-laki oli ehkä sallinut ensikertalaisille lievemmänkin rangaistuksen.

Toinen esimerkki: Nuoren miehen jalka on vahingoittunut tulitaistelussa. Veri ei enää kierrä jalassa, ja se on alkanut mustua.  Ainoa hoito olisi amputointi, johon asiasta päättävä vanhempi mies ei suostu, vaikka hänelle kerrotaan, että siinä tapauksessa nuori mies kuolee. Neuvottelu ei auta. He poistuvat klinikalta. 

Työ kriisipesäkkeissä on käynyt entistä vaarallisemmaksi, toteaa Salminen. Vaaraan on aina voinut  joutua vahingossa, mutta viime vuosina avustustyöntekijöitä kohtaan on myös tarkoituksella hyökätty ja heitä surmattu. Pakko nostaa hattua niille, jotka kaikesta huolimatta lähtevät apuun.

Salmisen kirjaa lukiessa tulee mieleen myös oma hyväosaisuus hyvinvointivaltion kansalaisena. Miten pienistä asioista ruikutammekaan ja rakennamme suurta draamaa! Tikku sormessa, olen shokissa! Samaan aikaan toisaalla ihmisen henki ei ole minkään arvoinen.

Olimme jo talvella tehneet päätöksen että luovumme mökistä. Mökin kunnossapito jäi kokonaan miehelle eikä hänellä aika siihen riittänyt mitenkään. Joten Mökki sai uudet omistajat.

Toivomme että uudet omistajat nauttivat paikasta yhtä paljon kun mekin aikanaan.

Verenpaineet on saatu suht hyvään kuntoon lääkityksellä ja silmää hoidetaan piikityksellä. Kyllä ensimmäisen piikin laitto silmään jännitti. Mutta ei se sitten ollutkaan niin kamalaa kun pelkäsin.

Reuma saa uudet lääkkeet, mutta Kela ei ole vielä hyväksynyt korvausta.

Rölli 3v

Häätö

Vuosi sitten täältä militäärialuellta sai häädön 60 perhettä ja olikin odotetta issa että kyllä se tulee meitäkin koskemaan. Ja niinhän siinä kävikin.

Kuinkahan kauheelta niistä on tuntuneet jotka kerkiä asua vuosikymmeniä. Koko ikänsä, kun näin 8 vuoden jälkeen tuntuu aivan kauheelta. Tämä oli koti. Täällä oli hyvä asua ja yhteisö oli aivan ihana.

Ei toista yhtä hyvää paikkaa tule löytymään. Ja varmasti ikävöin tänne, sekä heitä joiden naapurina saimme asua.

Täällä oli oma yhteisö jotka asui Täällä. Sanottiin että saimme elää turvallisessa kuplassa.

Löytyi uusi paikka, mutta ei tämän veroista. Mutta toivotaan että tulemme kotiutumaan  uuteen paikkaan ja uuteen ympäristöön. 

Kiitän suurella lämmöllä kaikkija ihania naapureitamme kuluneista vuosista. Toivon että että elämä tuo teille paljon, paljon onnellisia vuosia. 

Kun muutamme ja alamme luoda uutta elämää uudessa paikassa kirjoittelen jälleen. Nyt on aika pakata.